IT FEELS LIKE WE ARE DREAMING

Moikkelis! Meikäläinen kirjottelee teille täältä sängynpohjalta. Kyllä, muhun iski taas jälleen joku ilkeä virus. Mä oon sellanen, etten millään jaksais pysyä paikoillani joten tää sairastaminen ei oo ihan mun juttu. Hyvä puoli on tietty se, että saa nukkua kaikki univelat pois ja hereillä ollessa saa kukkua teekuppi kokoajan kädessä ja herkkuja saa syödä ilman tunnontuskia (terveisin minä joka rakastaa sipsiä enemmän ku sais). Anyways, yllä olevat kuvat on otettu Puolan Krakovasta jossa oltiin äipän ja meijän vaihtarin kanssa muutama päivä sen jälkeen kun olin tullu takas Suomeen, Tästä on jo siis ikuisuus ja nyt vasta jaksoin edes selata näitä kuvia, haha. Tää reissu oli kyllä tosi sivistävä ja historiantäyteinen. Käytiin mm. Auschwitzissä ja Stanley Kubricikin sellasessa näyttelyssä. Tämän liäksi me kierreltiin ja kaarreltiin tota kaupunkia ja nähtiin ja kuultiin paljon kaikkea tästä kaupungista, joka on historian kannalta merkittävä. Pakko sanoa et Puola oli kyllä tosi kiva ja erittäin halpa(!) paikka. Sinne ois joskus kiva lähteä kaveriporukalla kummastelemaan. Kuvia mulla ois tuolta tuhat ja yksi lisää, mutta ajattelin jättää ne omiin kätköihini.

BABY BREATHE

Holla, muistatteko te ees mua enää? Oon pitänyt pientä liian kauan kestävää hiljaiseloa tän blogihomman kanssa. Aattelin kuitenkin, että nyt on aika sanoa teille ees jotain kuulumisia. Kamera pölyttyy hyvää vauhtia hyllyllä ja väsymys rupee iskemään sitä mukaan kun ulkona rupee pimenemään päivä päivältä ja talvi tekee tuloaan. On outoa ja samalla kamalaa herätä aamulla pimeestä huoneesta auringon vielä nukkuessa. Pian pitää laittaa mun punanen paholainen autotalliin ja toivoa, että se ajokortti löytyis pian taskusta. Oikeesti mä salaa odotan toppatakkikelejä, koska ai että siitä on kauan aikaa kun oon viimeks pitäny toppatakkia päällä. Asiahan on kuitenkin se, että mä lähen tätä talvea kuukaudeksi pakoon sinne ihanaan Australiaan jota mä kaipaan hirmusesti. Pakko myöntää, että tää arki on ollu aika vaikeeta ja ikävä tota maata ja ihmisiä kohtaan on kova. Kyllä se oli aika iso töyssy kun piti palata koulun penkille ja varsinkin siinä kohtaa kun tajus ettei oo tehny oikeestaan mitään koulun eteen ja sit se koeviikko iski suoraan päin näköä. Vielä mä yritän totutella tähän arkeen ja yritän vieläkin kovasti saada kunnon rytmiä mun elämään, vaikka tiiän ettei se rytmi sieltä ihan heti oo tulossa. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Oon kuitenki nauttinu ihan hirmusesti täällä olosta ja varsinkin mun ihanista ystävistä ♥ Tässä muutaman kuukauden aikana on tapahtunu vaikka ja mitä. Oon huomannu, että mulla on ehkä vähän rennompi asenne elämään enkä oo enää kalenterin orja. Mä nautin tästä uudistuneesta minästä :-) Nyt mä meen juomaan teetä ja sit vois ehkä painaa pään tyynyyn ja ottaa pienet päiväunet! Kuulaan taas pian, toivottavasti!